Ahdistaa, on ahdistanut koko päivän. En tänäänkään päässyt ylös ennen yhdeksää. Tasan nukun maanantaina pommiin, hitto.

Ystäväni tuli kylään iltapäivällä, parannettiin maailmaa teekupin äärellä. Vierailu ahdisti etukäteen, pelkäsin, etten osaa olla ja käyttäytyä suht hyvinvoivasti. Hymyni takana ajattelin sitten itsetuhoisia ajatuksia. Toivoin, että vierailu olisi helpottanut oloani, mutta ei, ei auttanut. Ahdistus pysyi ehkä taka-alalla, kun juteltiin, mutta se palasi heti, kun ovi sulkeutui ystäväni jäljessä.

Tänään mun on ollut tosi vaikea päästä ahdistuksesta eroon. Voimat ei riitä, olen vain vellonut tässä tunteessa. Ja näin voimakkaita itsetuhoisia ajatuksia mulla ei viime torstaita lukuun ottamatta ole ollut pitkään aikaan. Olisin halunnut iskeä nyrkin lasiin, viillellä, raadella tätä paskaa kehoa. Sen sijaan hoin vain itselleni: "Mä en saa! Mä en saa! Mä en saa!" Täytyy myöntää, että kyllä mä kynsin itseäni, mutta en pahasti, en verinaarmuille asti.