19:10 Huopalahden asemalla

Ajatukset kiertävät kehää, ja siinä kehässä ei ole kuin yksi: kuolema. Mitä helvettiä minä teen?

Olen aivan eksyksissä. En tule koskaan pääsemään täältä pois. Mikään ei auta.

Mitä oikein pitäisi tapahtua? Pitäisikö minun saada sähköshokkia aivoihin kolme kertaa viikossa jatkuvasti, että pysyn pinnalla? Eihän se käy!

Olen nyt valmis luovuttamaan. Mutta minua ei pelota.

Lähdöntunnelmaa

Seisoa autiolla asemalaiturilla
Ja odottaa pikajunaa

---

Tunnen, että olen taas luisumassa alas. Ahdistaa ja masentaa. En usko, että pystyn palaamaan yliopistolle. Eihän minun kotiopiskelustanikaan ole moneen päivään tullut mitään. En pysty keskittymään tai kiinnostumaan.

Ja luennoille meneminen pelottaa. Kun viimeksi menin luennolle, aloin itkeä. Päädyin sen jälkeen paniikkikohtauksen kourissa meren rantaan, miettien kuinka voisin kävellä jäälle ja hukuttautua kaukana siintävään sulaan.

Mihin minun hyvä vointini on hajonnut? Sainhan viimeksi tiistaina sähköäkin, sen pitäisi kantaa. Jos kahden viikon välein annettava ylläpitosähköhoito ei autakaan, mitä minun kanssani pitäisi oikein tehdä?

Ja itsetuhoiset ajatukset ovat palanneet. Päivä"torkuillani" en pystynyt muuta miettimäänkään. Eilen illalla joku oli jäänyt Huopalahden asemalla junan alle, varmaan hypännyt. Syvälle, syvälle työntämäni suunnitelma samasta nosti tänään päätään.

On paha olla, ahdistaa. Tunnistin vasta tänään, että mielialani on ollut oikeastaan aika alhainen. Onhan se parempi kuin mitä se oli vaikka silloin, kun tulin osastolle, mutta laskua näkyy. Tämä päivä on taas mennyt niin horteessa.

Tuntuu, että en pääse masennuksesta eroon. En pysty parantumaan. Siksi tuntuu pahalta, kun hoitaja ja lääkäri tänäänkin tapaamisessamme niin tyrkyttivät psykoterapiaa. Niin siis kyllä minä ymmärrän, että se on osa masennuksen hoitoa ja kaikkea, mutta en tiedä, onko minusta siihen. Minulla ei ole välineitä itseni parantamiseen.

Mutta eteenpäin pitää olla menossa, vaikka sitten väkisin. 22. päivä on ensimmäinen aika psykiatrisella poliklinikalla, sitä ennen tulee uloskirjoitus sairaalasta. Tuonne ensimmäiseen tapaamiseen tulee myös hoitaja sairaalasta. Minua vain siirrellään paikasta toiseen. Toivottavasti kaupungilla on tarjota riittävästi aikoja. Opiskeluterveydenhuollon jätin jo, kun sieltä ei ollut tarjota psykiatrin aikaa.

En vain pysty luottamaan siihen, että tuo apu kantaa. Kun ei se ole ennenkään kantanut.

Tyhjää

Mikään ei tunnu miltään. Ei tunnu pahalta. Pitäisikö siitä osata olla iloinen vai? Ei tunnu hyvältä. Voin naurahtaakin, mutta ei se tarkoita, että mikään liikahtaisi rinnassani. Olen turta, tyhjä.

Itsetuhoiset ajatuksetkin ovat palanneet. En osaa pelätä niitä, kauhistua, huutaa: "EI! En halua sitä!" Voin ajatella niitä samalla tyyneydellä kuin päivän säätä.

Jo viikkoja kaikki on ollut samaa harmaata. Onhan tämä parempaa kuin se aika, kun mielessäni ei ollut mitään muuta kuin tuskaa ja kuolemaa, mutta ei tämä ole elämää. Olen pelkkä ihmisen kuori. Tulenko kulkemaan läpi eloni päivien kuin haamu?

Toivottomuus alkaa nostaa päätänsä minussa. Onko minusta koskaan normaaliin elämään? Pystynkö jatkamaan opiskeluja, kun sairaslomani tämän kuun lopussa päättyy? Epäilen.

Valoa

Tuiskuttaa lunta, pieninä hienon hienoina hiutaleina. Aurinko on liian heikko, ei jaksa paistaa pilvien läpi. Satava lumi tekee valon pehmeäksi, persikkaiseksi. Kuljen koivikon läpi, kaikki äänet ovat vaienneet. Asetan paljaan käteni kylmälle, valkealle koivun rungolle. Jossain siellä, syvällä, virtaa elämä.

---

Tänään on runollinen olo. Valon sävyt saavat minut sellaiseksi. Ne ovat minulle hirveän tärkeitä. Vaikka en olekaan visuaalinen ihminen, valoon kiinnitän huomiota: illan hämäriin, aamun kirkkaisiin säteisiin. Valo on minulle se juttu, joka tekee maisemasta kauniin.

Ahdistaa

Tein juuri netissä kesätyöhakemuksen. Ennen sitä soitin toissakesäiseen työpaikkaani. Sydän hakkaa tuhatta ja sataa. Ääni päässäni sanoo: Et sä kuitenkaan pysty tekemään töitä. Et sä kykene. Ei susta ole siihen. Ahdistaa. Siitäkin huolimatta, että se henkilö, jonka kanssa puhuin, vaikutti oikeasti haluavansa mut töihin sinne.

Lunta tuiskuttaa. Aiemmin teki mieli mennä ulos nauttimaan pakkassäästä, mutta kun. Ahdistaa. Ei olekaan vähään aikaan ahdistanut näin paljon. En silti ota Diapamia, en, en, en. Pelkään jääväni taas bentsokoukkuun.

Taidan mennä piiloon, peiton alle. Piiloon kesätöiltä, odotuksilta.

Kävin tänään sairaalassa ja tapasin lääkärini. Jatkan nyt sitten kotilomaani perjantaihin ja senkin jälkeen, jos kaikki menee hyvin, voin jatkaa kotona oleilua.

Tänään ensimmäistä kertaa ajattelin, että miksi ei? Miksen voisi saada elämästä kiinni? (Ja uskallanko edes sanoa sitä ääneen: parantua? Minulla on ollut helvetillinen vuosi, mutta enkö nyt, käytyäni pohjalla, voi ponnistaa ylös?