Jännitän nyt kauheasti päiväsairaalan alkua. Tänään oli tapaaminen osaston psykologin ja päiväsairaalan psykologin kanssa, ja nyt jännittää vielä enemmän.

Jännitän erityisesti omahoitajaani, joka on käsittääkseni sama kuin edelliselläkin kerralla. Hermostuttaa erityisesti se, miten pystyn kertomaan hänelle, jos menee huonosti (=tuottamaan pettymyksen).

Muistan myös virheitäni edelliseltä kerralta ja jännitän samoja tilanteita. Yksinkertaisia asioita: kävelynopeuden valintaa, lehden vapaana olon kysymistä. Pienetkin jutut jännittävät.

Olen nyt soittamassa vanhemmilleni, koska olen lähdössä heidän kanssaan mökille tänä viikonloppuna. Heille soittaminen voi myös helpottaa jännitystäni, joten on hyvä, että soitan.

Tänään olen ollut kotona, kävin vain sairaalassa psykologin juttusilla ja hakemassa lääkkeeni. Ai niin, ja kävin myös ruokakaupassa ostamassa appelsiineja ja kotimaisia omenoita. Kun teki mieli.

Minua pelottaa. Aloitan ensi viikon maanantaina päiväsairaalassa, enkä (vielä) usko, että pystyn siihen. Jännitän sosiaalisia tilanteita liikaa. En osaa olla. Jännitän sitä, miten pystyn olemaan yksinkertaisissakin tilanteissa: miten pystyn kysymään, onko päivän lehti vapaa, miten pystyn kertomaan omahoitajalleni, jos menee huonosti. Yksinkertaista.

Toisaalta on minulla voimavarojakin. Olin ennen osastolle joutumistani jo päiväsairaalassa, joten paikka on minulle tuttu. Myös omahoitajani on minulle jo tuttu, mikä toisaalta saa minut jännittämään häntä. Mutta päällimmäiseksi se taitaa olla vain hyvä juttu.

Olen nyt kotona yölomalla. Tapasin osastonlääkärin tänään ja kysyin sitten lopultakin, että saisinko mennä kotiin yöksi. Ja sain, toki, onhan vointini ollut hyvä jo yli viikon. Turhaan jännitin. Huomenna menen sitten käymään osastolla ja, jos kaikki on mennyt hyvin, voin jatkaa kotilomailua.

Huomenna minulla on myös tapaaminen psykologin kanssa. Se vähän hermostuttaa, koska en ole keksinyt mitään hyviä puheenaiheita, joista keskustella. Toisaalta psykologi on kyllä sanonut, että saan tulla hänen vastaanotolleen sellaisena kuin olen, mutta toisaalta hän kyllä varmasti odottaa minulta jotain panostusta tapaamisen. Mun pää vaan on ihan tyhjä!

Nyt olen tarkistanut sähköpostin, tiskannut ja katsonut Youtubesta TV-sarjaa Little Mosque on The Prairie (Pieni moskeija preerialla, on muistaakseni tullut joskus Teemalta). Itse en siis omista TV:tä, joten katson TV-sarjoja vain netin välityksellä.

Toinen sarja, jota aion tänään illalla katsoa, on Suomen paras kuoro. Itsekin kuorossa laulaneena ohjelma kiinnostaa. Seurasin myös viime keväänä tullutta Kuoroon!-ohjelmaa, jossa Pasi Hyökki treenasi täysin noviiseista koostuneen kuoron laulamaan jotain (en nyt enää muista mitä) suurteosta.

Käytiin eilen syömässä kiinalaisessa vanhempien ja pikkuveljen kanssa veljen synttäreiden kunniaksi. Oli itse asiassa ihan leppoisaa ja mukavaa. Menin vanhempien luokse vielä aterian jälkeenkin teelle ennen paluuta sairaalaan. Koko reissu sujui hyvin.

Huomenna sähköhoito, en jaksaisi. Mutta siitä on apua, siksi pitää jaksaa. Saan sähköä myös jatkossakin ylläpitohoitona. Ensin kahden viikon välein pari kuukautta, sitten kai kerran kuussa. Tai näin ainakin on lääkäri puhunut.

Olen vielä ensi viikon sairaalassa. Uloskirjoituksen olisi tarkoitus olla perjantaina. Voi olla, että kotilomailen jo keskellä viikkoa. Itse asiassa tekisin sen ihan mielelläni, haluaisin kokeilla kotona oloa. Voisin olla vaikka tiistaista keskiviikkoon tai keskiviikosta torstaihin, ehkä jopa perjantaihin asti. Se olisi mukavaa.

Tänään olen kotona aamupalasta iltapalaan saakka. Aion käydä kaupassa ja imuroida. Kaupasta täytyy hakea ihan peruselintarvikkeita, jääkaapissa ei ole kuin valo. Ja täytyy ostaa leipää pakkaseen, että on jotain syötävää, kun kuitenkin tulen ensi viikolla tänne kotiin lähes joka päivä.

En osaa enää kirjoittaa, hypin asiasta toiseen. Jos minulla olisi paperinen päiväkirjani mukana, minulla olisi edes jotain, johon pohjata kirjoitukseni, mutta nyt ei ole sitäkään. Turhauttavaa.

No niin, mistäs sitä aloittaisi?

Aloitetaan vaikka tämän hetken kuulumisista. Minulle kuuluu... oikeastaan aika hyvää. Vaikka pieniä vastoinkäymisiä on ollutkin, olen nyt viikon ajan voinut silminnähden paremmin. Ja päätellen siitä, miten usein hoitajatkin ovat kommentoineet, se ihan oikeasti myös näkyy päällepäin.

Eniten voin kiittää ECT:tä eli sähköhoitoa. Olen nyt saanut viisi hoitokertaa (huomenna on kuudes) ja tällä kertaa huomaan itsekin eron jo nyt. Kun viimeksi kesän lopulla sain sähköhoitoa, en itse huomannut eroa kuin vasta ihan lopussa, koska en uskaltanut toivoa. Nyt uskallan!

Olen nyt kotona, ja vähän huolestuttaa, miten pärjään täällä. Matkalla tänne pessimistinen puoleni toisteli vain, kuinka en voi pärjätä, kuinka vointini kuitenkin heikkenee, kun olen kotona ihan yksin.

Mutta on minulla kotona tekemistäkin: pari laskua maksettavana, ruokaa (pussipastaa, ei huvita laittaa mitään ihmeellistä) laitettavana ja syötävänä. Sitten aion kokeilla, onnistuuko lepäileminen ilman ahdistumista. Ei välttämättä onnistu, mutta aion ainakin yrittää.

Tuli sitten osastoreissu, eikä ihan lyhytkään.

Olen nyt ollut runsaan kuukauden ajan jo osastohoidossa. Ensialkuun vointini romahti, olin itsetuhoinen ja haudoin itsemurhaa. Nyt on viikko pari mennyt paremmin, kiitos ennen kaikkea sähköhoidon, josta on tälläkin kertaa ollut apua.

Sain yliopistolta tiedustelun, miksi opintosuorituksia on kertynyt niin vähän. Pitää vastata siis siihenkin. Täytyy pyytää lääkäriä kirjoittamaan jokin todistus sairaudestani.

Postissa oli tullut myös Kelan päätös lääkkeiden erityiskorvattavuudesta ja uusi Kela-korttini, johon korvattavuus on merkitty. Sain siis korvauksen lääkkeistä, jes!

Tämä oli nyt tämmöinen pikapäivitys, kirjoittelen lisää paremmalla ajalla. Olen nyt ensimmäisellä kotilomalla sairaalasta ja aikaa on vain vajaa tunti.