Huonoja oloja

Mulla on ikävä osastolle, turvaan. Siellä tuntui siltä, että hoitajat välitti. Päiväsairaalassa ei siltä tunnu. Siellä ei ole hyvä olla, siellä ahdistaa. En ole tutustunut muihin, en ole pystynyt solmimaan siteitä muihin potilaisiin. Ei musta ole siihen.

Ei musta ole mihinkään. Kun en pysty edes päiväsairaalaa kokemaan turvalliseksi ympäristöksi, miten voin koskaan pärjätä yliopistolla tai ylipäätään missään muualla? En mä koskaan voi pärjätä.

Parempi olisi jos vain luovuttaisin. Mä en jaksa tätä. Mä en jaksa elää. Mä en jaksaisi pyristellä eteenpäin, kun ei musta kuitenkaan koskaan tule mitään. Parempi olisi vain luovuttaa.

En kyllä kestä tämmöisiä oloja hirveän monta päivää putkeen. Eilinen ja tämän päivä ovat olleet ihan kamalia päiviä. Mitä huomenna? Ei musta vain ole tähän, ei musta ole elämään.

Kuumeessa

Huomenna voisin jäädä suosiolla vällyjen väliin, kun mulla kerran on nyt vähän kuumetta. Ei ole kuin 37,2 C, mutta se tuntuu jo. Tuntuu sairaalta. On kyllä mukavaa, jos ei tarvitse mennä päiväsairaalaan huomenna. Sinne on ollut tosi raskasta mennä viime viikolla. Siellä on vain ahdistanut, kun tuntuu, etten pärjää.

Mutta sain tänään paljon aikaan, ennen kuin kuume nousi. Imuroin ja pesin ison koneellisen pyykkiä pesutuvassa ja pesin jopa osan tiskeistä. Oli hyvä, että sain asioita tehdyksi. Mutta ei se tyytyväiseksi tee. En osaa olla tyytyväinen, masentaa.

Vaihteeksi ahdistaa. Ahdistaa, kun huomenna pitäisi käydä yliopistolla. Se muistuttaa aina siitä, minkä olen menettänyt. Ei musta ole opiskelemaan. Onko edes vuoden alussa, kun sairasloma loppuu?

Olen muutenkin nyt viime aikoina miettinyt paljon opiskelua. Periaatteessa alani kiinnostaa edelleen, mutta en tiedä, onko musta siihen työelämään, mihin opintoni suuntautuvat. Olisiko minusta tutkijaksi? Se vaikuttaa hirmu stressaavalta ja vaativalta työltä.

En toisaalta yhtään tiedä, mihin muuhunkaan musta olisi. Kun ei musta nyt ole mihinkään. Enkä vielä usko, että musta edes koskaan tulee olemaan. Olen ikuinen epäonnistuja.

Mitä minun täytyy tehdä, että tunnen jotain?

Nyt en ole ylpeä itsestäni. Viiltelin. Olen kahdeksan vuotta - siitä asti kun ajatus viiltelemisestä ensi kerran kävi mielessäni - ollut viiltelemättä, koska pelkäsin sen jättävän arpia. Nyt kuitenkin epätoivon hetkellä tartuin veitseen.

Myönnettäköön, olen viime kesänä leikitellyt ajatuksella ja saanut aikaiseksi pari verinaarmua, mutta viillellyt en ole koskaan ennen. Ja minkä takia? Koska halusin tuntea jotain.

Olen koko tämän päivän ollut niin helvetillisen turta, etten enää vain kestänyt. Oli pakko tuntea jotain, vaikka se olisikin vain fyysistä kipua. Ja ei sekään helpottanut kuin hetken. Nyt on taas ihan tyhjä olo. Enkä edes pystynyt itkemään. Viime kesänä puukolla leikkimisestä oli edes se etu, että sain itkettyä.

Olen viimeksi itkenyt heinäkuun 19. päivänä, kun olin päivystyksessä lääkkeiden yliannostuksen vuoksi. Silloin itkin sitä, että olen elossa. Sen jälkeen en vain ole pystynyt. Mutta minussa olisi niin paljon asioita, jotka pitäisi itkeä ulos. En kestä sitä.

Tiedän, että olisi rakentavampiakin tapoja käsitellä tätä sisälläni asuvaa tyhjyyttä. Esim. puhua jonkun kanssa. Mutta en koe, että voin ketään huolestuttaa puheillani. Ei minulla ole oikeutta kiusata muita tuskallani. Päiväkirjani ja tämä blogi ovat ainoita paikkoja, joihin voin oksentaa sisälläni möyryäviä asioita.

Ja nyt kun olen avannut itselleni tämän portin oloni helpottamiseen, pelkään, että tulen käyttämään sitä uudelleen. Viiltely kuitenkin auttoi - vaikkakin vain hetken. Se tulee varmasti houkuttelemaan minua tulevina päivinä. Olen heikko ja minun tulee olemaan vaikeaa vastustaa kiusausta. Se ihana tunne, kun terä lävistää ihon, se mielen lävistävä tunne...

Menen sittenkin tänään vanhempien kanssa mökille. Tulen kyllä jo huomenna takaisin, että saan sitten sunnuntaina levättyä koko päivän, eikä tarvitse edes yhtenä päivänä olla ollenkaan sosiaalinen.

On kyllä ihan fiksua lähteä pois kotoa, turvaan. Kun kotona ahdistaa niin paljon. Tänään kyllä ahdisti päiväsairaalassakin kauheasti. Olin jopa tosi ahdistunut psykologin tapaamisessa, mikä ei yleensä ole kauheasti ahdistanut.

En ole silti tänäänkään ottanut Diapamia. Välttelen sen ottamista viimeiseen asti, mieluummin kärvistelen ilman. Pelkään kauheasti jääväni taas bentsokoukkuun. Olin ennen viimeistä osastoreissuani ihan koukussa Temestaan. Vaikka sen annostusta yritettiin vähentää vähitellen, en kuitenkaan päässyt siitä irti. Ja sitä vähentämistä tehtiin vähän kerrassaan varmaan yli kuukauden ajan.

Oli aika helvettiä olla sähköhoitoja ennen kokonaan ilman Temestaa. Bentsoja kun ei saa ottaa ennen sähköhoitoa, koska ne kai heikentävät sen tehoa. Mutta nyt olen irti siitä koukusta ja haluaisin, että se pysyisikin niin.

Pahaa oloa

Ahdistus vain jatkuu. Eilen illalla nukkumaan mennessä iski semmoinen ahdistuksen ja itsetuhoisten ajatusten sekamelska, ettei semmoista ole ollut pitkään aikaan. Se heijastui vielä aamun fiilikseen ja koko päivän on ollut paha olla. Uskaltauduin silti kotoa ulos, Ärrälle ja postilaatikolle, joten ihan pahin mahdollinen olo ei ollut.

Silti, tätä jatkuvaa pahaa oloa ei jaksaisi. Itsetuhoiset ajatuksetkin vaivaavat, kun tuntuu siltä, että olisi helpompi vain luovuttaa. Pelottaa. En silti tiedä, kuinka paljon oikeasti haluan kuolla. Haluaisin vain, että tämä kärsimys loppuisi. Uskoni omaan paranemiseeni on taas koetuksella, kun takapakkia on tullut.

Taidan olla nyt tämän viikonlopun ihan kotona. En jaksaisi lähteä vanhempien kanssa mökille. En jaksaisi olla reipas. Haluaisin vain tämän viikonlopun potea masennustani. En kyllä tiedä, onko se viisasta, myönnetään. Mökille meno on viikonloppuisin ollut pakokeino kodin ahdistavasta ilmapiiristä. Nyt vain tuntuu, etten jaksa taistella tätä pahaa oloa vastaan.

Jokailtainen vieras

Ahdistaa. Otin jo Diapamin, jos se auttaisi. Mieli ei nyt pääse irti ahdistuksesta millään. Siitä on tullut jokailtainen vieras.

Tänään tuntuu siltä, että en halua kuolla. Haluan parantua. En vain vieläkään usko, että niin käy. Pelottaa. Uskon, että joudun vielä suljetulle, ennen kuin tästä päästään yli. Se tekee tulevaisuuden suunnittelemisen vaikeaksi. Tuntuu siltä, että mikään ei kuitenkaan onnistu.

En uskalla esim. suunnitella opintoja, jotka mun pitäisi aloittaa taas vuoden alussa. Mun pitäisi kerrata ihan hirveä määrä asioita, jotta pääsisin taas jotenkin kartalle. Ja keväällä kesken jääneitä kursseja pitäisi tenttiä loppuun. Kun mun keskittymiskyky on mitä on, siitä tulee kyllä ihan kauhea savotta.

On vaikeaa elää. Kuolemassa houkuttelee sen helppous. Olisi helpompaa vain luovuttaa, kun usko omaan itseen on niin heikoilla. Mutta mun täytyy yrittää muistaa, kuinka paljon se satuttaisi muita. Heikkoina hetkinäni toivon, että musta ei välitettäisi, että saisin tehdä itselleni mitä lystään ilman, että sitä seuraisi murhetta muille.

Ahdistaa. En tiedä, mitä tehdä. Toisaalta haluaisin soittaa jollekulle, äidille tai ystävälleni, ja puhua jonkun kanssa. Mutta en uskalla soittaa, en halua häiritä ja aiheuttaa ahdistusta muille.

Mun on ikävä suljettua osastoa. Sitä turvallisuutta ja rauhaa. Siellä oli helppoa olla. Joku muu sanoo milloin nukutaan, milloin otetaan lääkkeet ja milloin syödään. Ei tarvitse itse osata päättää asioista.

Pelottaa, miten mun käy. En koe pärjääväni. Tuntuu, että en pärjää päiväsairaalassa. Mun on tällä viikolla ollut iltaisin tosi vaikea olla. Onneksi huomenna tapaan päiväsairaalan psykologin, niin saan vähän avattua tätä juttua.

Ai niin, tapaan huomenaamulla toisenkin psykologin, tällä kertaa opiskelijaterveydenhuollosta. Mun olisi tarkoitus siirtyä sinne hoitoon päiväsairaalajakson jälkeen. Vähän huolettaa. Siellä kun psykologia tapaa kerran viikossa tai jopa kahden viikon välein. Tuntuu, että se ei riitä.

Kävin tänään ahdistuksestani huolimatta kaupassa. Nyt on taas leipää ja banaaneja ja soijamaitoa, josta tehdä kaakaota. Tyydynpä minä vähään.

Tänään iltapäivä meni ahdistuessa. Olin ottamassa päikkäreitä, kun ahdistus ja itsetuhoajatukset vain iskivät jostain. Oli lähellä, että olisin katsonut juna-aikatauluja täksi illaksi.

Ahdistus iski vielä piikkinä juuri, kun olin lähdössä veljen luokse. Diapamin turvin sitten lähdin, ja oli kyllä hyvä että lähdin kuitenkin. Jotenkin se lasten hääräämisen seuraaminen helpotti oloa, sai muuta ajateltavaa.

Tykkään kyllä tosi paljon veljeni perheestä. Pystyn olemaan heidän seurassaan suht luonnollisesti, vaikka viime tapaamisestamme onkin aikaa. Ei ollut edes vaikea olo, vaikka olin kyllä hiljaa suurimman osan ajasta. Kommentoin vain väliin parilla sanalla. Kutsuivat käymään uudestaankin. Aion kyllä käyttää sitä kutsua.

Minulta jäi tänään imuroiminen väliin, kun ahdisti niin paljon. Harmi, olen yrittänyt joka päivä tehdä edes jotain kotitöitä, mutta nyt jäi välistä. Huomenna on kyllä pakko käydä ruokakaupassa, mutta yritän jaksaa myös imuroida.

Minullahan oli aktiivinen viikonloppu. Olin tänään äidin ja isän kanssa mökillä ja olin vielä sen jälkeen niiden luona käymässä. Nyt pitäisi sitten toipua kaikesta sosialisoinnista ja huomenna jaksaa päiväsairaalaan.

Huomenillalla olisi vielä vierailu veljen luo. Se on kyllä mukavaa. Näemme tosi harvoin, vaikka asummekin aika lähekkäin, helpon matkan päässä toisistamme. Olemme nähneet viimeksi kesällä ennen kuin jouduin heinäkuussa sairaalaan. Niinkö kauan siitä on jo aikaa?

Mökkireissu meni ihan hyvin. Tuli kyllä vaikea olo, kun radiouutisissa oli itsemurhan tehneiden muistopäivästä (tai jotain sinnepäin) ja vielä jonkun saksalaisen jalkapalloilijan itsemurhasta. Liippasi vähän turhan läheltä. Vanhemmat eivät onneksi sanoneet siihen mitään.

Mulla oli tänäänkin itsemurha-ajatuksia. Ne tuntuvat olevan nyt ihan jokapäiväisiä. Vieläkin tuntuu kyllä siltä, etten ole ajatuksiani toteuttamassa. Enpä tiedä. Välillä kyllä ne ajatukset tuntuvat houkuttelevilta, kun olisi helpompaa vain luovuttaa. Mutta mun pitää, pitää muistaa, kuinka vaikeata se olisi muille. Helppoa se olisi vain itselleni. Siksi mua pelottaa. Olisi parempi, jos muut eivät välittäisi.

Ohi on

Viikonloppureissuni on nyt sitten ohi. Se meni ihan hyvin, kovin moni ei ollut kiinnostunut tekemisistäni. Olin jo etukäteen valmistautunut siihen, että minulta kysellään, mitä teen tällä hetkellä. Kyllä minulta kolme ihmistä kuulumisia kysellessään kysyi myös, että mitä teen nyt, mutta pystyin kaikille vastaamaan, että olen sairaslomalla. Ja kaikille se vastaus riitti. Lämmitti myös mieltä, kun yksi tyttö sanoi, että on kiva nähdä mua pitkästä aikaa.

Jännitin kyllä. Yritin välillä puuhastella jotain, että saisin pidettyä mieleni kiireisenä, mutta suurimman osan ajasta istuin passiivisena paikoillani. Olin hiljainen ja vetäytyvä. Siitä tuli jonkin verran huonommuuden tunnetta, mikä on kai ihan normaalia.

Tarvitsin yhden Diapamin reissun aikana, eilen illalla. Olin kyllä henkisesti varautunut siihen, että tarvitsisin niitä enemmänkin reissun aikana. Mutta pärjäsin.

Kunnossa

Olen ihan kunnossa. En tehnyt eilen mitään tyhmää, vaikka itsetuhoiset ajatukset voimakkaita olivatkin. Tänään taas ei ole ollut pahoja itsetuhoisia ajatuksia. On ihan ok olo, mutta viikonloppu jännittää.

Tänään oli sähköhoito. Koukkasin sen jälkeen sen osaston kautta, jolla olin aiemmin, koska hoitaja siltä osastolta oli myös mun kanssa hoidossa mukana. Törmäsin siellä sitten osastonlääkäriin, joka kyseli kuulumisia. Kun kerroin, että on ollut pientä takapakkia, erityisesti verrattuna viimeiseen viikkoon osastolla, hän antoi minulle tehtäväksi BDI:n. 20 pistettä. Se taitaisi osua keskivaikean masennuksen kohdille. Se on myös muistaakseni jonkin verran enemmän kuin osastolta lähtiessäni, ihan varma en tosin ole.

Lääkäri ja hoitaja sitten vannottivat, että kerron heti päiväsairaalassa, jos olo huononee. Mun on jotenkin tosi vaikea kyllä kertoa siitä. Tuntuu, että mun omahoitaja ei ole kauhean kiinnostunut. Tai se on ehkä väärin sanottu. Pikemminkin se olettaa jotenkin, että mulla menee hyvin, ja siksi se tuntuu lakaisevan vaikeudet maton alle. Pitääkin jutella tästä psykologin kanssa maanantaina.

Itsetuhoisia ajatuksia. Lääkkeet houkuttelevat kuiskien lupausta helposta lopusta. Ahdistaa, pelottaa. En saa! Ja silti haluan...

Ei musta ole tähän: elämään, opiskelemaan, tekemään normaaleja juttuja. Olen sairas, sairas, eikä se koskaan lopu. Ei mulle ole pelastusta. Helpompaa olisi vain lopettaa kaikki.

Ja silti: syyllisyys. Mitä minun itsemurhani tekisi muille? Se hajottaisi vanhempani, ei ne kestäisi sitä. Ja minun ystäväni, minun ainoa ystäväni. Se on nyt päässyt omasta masennuksestaan ylös, voisinko mä tehdä sitä sille? En! En saa! Ja silti haluan...

Tänään päättyi pitkä hoitokontaktini psykologiin. Meillä oli kontakti viime huhtikuusta tähän päivään. Hän on töissä sillä osastolla, jolla olin pätkissä (jotka kestivät kahdesta viikosta noin puoleentoista kuukauteen) viime maaliskuun viimeisestä päivästä nyt lokakuun loppuun.

On vähän eksynyt olo. Tämä henkilö kun oli sellainen, johon saatoin luottaa ja jota arvostin. On minulla edelleen toinen psykologi, jota tapaan säännöllisesti, mutta hoitokontaktimme on ollut vasta niin lyhyt, ettei samanlaista luottamusta ole voinut syntyä.

Pelottaa edelleen viikonlopun suunnittelmat. Lyhensin nyt suosiolla visiittiäni ja palaan kotiin jo lauantaina sunnuntain sijaan. Aloitin eilen myös kirjan lukemisen, pitkästä aikaa, jotta voin ottaa sen mukaan ja uppoutua siihen, jos alkaa muiden ihmisten seura ahdistaa liikaa.

Ahdistaa. Ei siinä kyllä ole mitään uutta. Olen nyt sinnitellyt ilman Diapamia. En ensin tarvinnut sitä, oikeasti, varmaan pariin viikkoon, mutta nyt päiväsairaalassa aloitettuani on ahdistanut ensinnäkin siellä päivittäin, lisäksi kotonakin lähes päivittäin.

Mutta olen sinnitellyt ilman lääkettä. Haluan kai vain testata itseäni, miten pärjään. Viikonloppuna on kyllä sellaista menoa, että aion pitää Diapamit mukana ja ottaakin niitä, jos ahdistus iskee, jotta selviän viikonlopusta.

Siitä tulee nimittäin aika rankka. Olen yötä poissa kotoa ja olen jatkuvasti muiden ihmisten seurassa. Suurin osa on onneksi tuttuja ja tuntemattomatkin niistä eivät ole superpelottavia, mutta pelkään silti. Kun jännitän tuttujakin.

Mua vähän huolettaa, kun mulla on näin paljon lääkkeitä. Entä jos joskus iskeekin halu ottaa ne kaikki kerralla?

Olen tehnyt niin kerran aikaisemmin. Viime kesänä yritin itsemurhaa ottamalla kaikki lääkkeet, mitä mulla oli ja vielä viinipullollisen päälle. Olin silloin päivälomalla osastolta ja suunnittelin yritykseni jo edeltävänä päivänä. Nyt pelkään, että mulle tulee halu impulsiivisesti yrittää itsemurhaa uudestaan.

Itsetuhoisia ajatuksia mulla on taas useamman viikon tauon jälkeen ollut viime viikon loppupuolelta lähtien. Eivät ne ole olleet kovin voimakkaita, enkä esim. viiltelyä ole harkinnut, mutta olen junan ajaessa täyttä vauhtia ohi miettinyt, että entä jos...

Tänään on ollut kyllä vähän parempi päivä, mitä nyt nämä huolet ovat mielialaa varjostaneet. Pärjäsin päiväsairaalassakin viimeviikkoista paremmin, mitä jännitykseen tulee. Jännitän kyllä edelleenkin, mutta viikonloppu meni niin hyvin, että se tuntui antaneen voimia jaksaa siellä.

Tämä viikko on mennyt jännittäessä. Ensin päiväsairaalaa, sitten perjantaisia bileitä. Pärjäsin päiväsairaalassa kai ihan OK:sti. Perfektionisti minussa vaatii enemmän, mutta olen oppinut kuuntelemaan myös sitä toista ääntä minussa. Sitä ääntä, joka osaa olla edes vähän armelias.

Niin, olin eilen bileissä. Eivät ne olleet suuret bileet, onneksi. Vajaa kymmenen ihmistä. Jännitin etukäteen. Mietin, mitä vastaisin ihmisten kysymyksiiin siitä, mitä teen. Turvallista olisi vastata, että olen opiskelija, mutta koen, että se olisi valehtelua. Onneksi onnistuin väistämään sen yhden ainoan "Mitä teet?"-kysymyksen. Se kysyttiin useammalta ihmiseltä yhtä aikaa, ja onnistuin välttämään vastaamisen.

Imuroin tänään. Se on saavutus, josta se toinen ääni minussa osaa olla vähän ylpeä. En olekaan imuroinut sitten sairaalaan joutumiseni, enkä itse asiassa pitkään aikaan sitä ennenkään. En vain jaksanut. Mutta nyt on kämppä siisti(mpän)ä.

Pidin noin viikon tauon bloggaamisesta. Se on ehkä ymmärrettävää, koska pidin tauon myös paperipäiväkirjan kirjoittamisesta, ja tämä blogi on minulle enemmän kuitenkin päiväkirjani jatke kuin itsenäinen kirjoitusfoorumi. Perustan kirjoitukseni päiväkirjamerkinnöilleni.

Olin viikonlopun vanhempien kanssa mökillä. Oli mukavaa. Me ulkoiltiin, laitettiin ruokaa, katottiin yhdessä telkkaa ja muuta. Tuntuu siltä, että vanhemmat hyväksyvät nyt mut sellaisena kuin olen. Niiden kanssa on helppo olla.

Soitin ystävälleni tänään illalla, kun olin tullut kotiin. Me ei olla pidetty yhteyttä yli kuukauteen, mun sairaalaan joutumisestani lähtien. Miksei? Ehkä mua vaan hävetti, kun jouduin taas sairaalaan. Mutta nyt meidän välit tuntuvat olevan kunnossa. Me nähdäänkin tässä viikolla.

Päiväsairaala jännittää edelleen. Yritän asennoitua siihen niin, että mun ei tarvitse nauttia siitä, vaan menen sinne aktivoituakseni.