Nyt en ole ylpeä itsestäni. Viiltelin. Olen kahdeksan vuotta - siitä asti kun ajatus viiltelemisestä ensi kerran kävi mielessäni - ollut viiltelemättä, koska pelkäsin sen jättävän arpia. Nyt kuitenkin epätoivon hetkellä tartuin veitseen.
Myönnettäköön, olen viime kesänä leikitellyt ajatuksella ja saanut aikaiseksi pari verinaarmua, mutta viillellyt en ole koskaan ennen. Ja minkä takia? Koska halusin tuntea jotain.
Olen koko tämän päivän ollut niin helvetillisen turta, etten enää vain kestänyt. Oli pakko tuntea jotain, vaikka se olisikin vain fyysistä kipua. Ja ei sekään helpottanut kuin hetken. Nyt on taas ihan tyhjä olo. Enkä edes pystynyt itkemään. Viime kesänä puukolla leikkimisestä oli edes se etu, että sain itkettyä.
Olen viimeksi itkenyt heinäkuun 19. päivänä, kun olin päivystyksessä lääkkeiden yliannostuksen vuoksi. Silloin itkin sitä, että olen elossa. Sen jälkeen en vain ole pystynyt. Mutta minussa olisi niin paljon asioita, jotka pitäisi itkeä ulos. En kestä sitä.
Tiedän, että olisi rakentavampiakin tapoja käsitellä tätä sisälläni asuvaa tyhjyyttä. Esim. puhua jonkun kanssa. Mutta en koe, että voin ketään huolestuttaa puheillani. Ei minulla ole oikeutta kiusata muita tuskallani. Päiväkirjani ja tämä blogi ovat ainoita paikkoja, joihin voin oksentaa sisälläni möyryäviä asioita.
Ja nyt kun olen avannut itselleni tämän portin oloni helpottamiseen, pelkään, että tulen käyttämään sitä uudelleen. Viiltely kuitenkin auttoi - vaikkakin vain hetken. Se tulee varmasti houkuttelemaan minua tulevina päivinä. Olen heikko ja minun tulee olemaan vaikeaa vastustaa kiusausta. Se ihana tunne, kun terä lävistää ihon, se mielen lävistävä tunne...
Myönnettäköön, olen viime kesänä leikitellyt ajatuksella ja saanut aikaiseksi pari verinaarmua, mutta viillellyt en ole koskaan ennen. Ja minkä takia? Koska halusin tuntea jotain.
Olen koko tämän päivän ollut niin helvetillisen turta, etten enää vain kestänyt. Oli pakko tuntea jotain, vaikka se olisikin vain fyysistä kipua. Ja ei sekään helpottanut kuin hetken. Nyt on taas ihan tyhjä olo. Enkä edes pystynyt itkemään. Viime kesänä puukolla leikkimisestä oli edes se etu, että sain itkettyä.
Olen viimeksi itkenyt heinäkuun 19. päivänä, kun olin päivystyksessä lääkkeiden yliannostuksen vuoksi. Silloin itkin sitä, että olen elossa. Sen jälkeen en vain ole pystynyt. Mutta minussa olisi niin paljon asioita, jotka pitäisi itkeä ulos. En kestä sitä.
Tiedän, että olisi rakentavampiakin tapoja käsitellä tätä sisälläni asuvaa tyhjyyttä. Esim. puhua jonkun kanssa. Mutta en koe, että voin ketään huolestuttaa puheillani. Ei minulla ole oikeutta kiusata muita tuskallani. Päiväkirjani ja tämä blogi ovat ainoita paikkoja, joihin voin oksentaa sisälläni möyryäviä asioita.
Ja nyt kun olen avannut itselleni tämän portin oloni helpottamiseen, pelkään, että tulen käyttämään sitä uudelleen. Viiltely kuitenkin auttoi - vaikkakin vain hetken. Se tulee varmasti houkuttelemaan minua tulevina päivinä. Olen heikko ja minun tulee olemaan vaikeaa vastustaa kiusausta. Se ihana tunne, kun terä lävistää ihon, se mielen lävistävä tunne...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti