Ahdistaa. En tiedä, mitä tehdä. Toisaalta haluaisin soittaa jollekulle, äidille tai ystävälleni, ja puhua jonkun kanssa. Mutta en uskalla soittaa, en halua häiritä ja aiheuttaa ahdistusta muille.

Mun on ikävä suljettua osastoa. Sitä turvallisuutta ja rauhaa. Siellä oli helppoa olla. Joku muu sanoo milloin nukutaan, milloin otetaan lääkkeet ja milloin syödään. Ei tarvitse itse osata päättää asioista.

Pelottaa, miten mun käy. En koe pärjääväni. Tuntuu, että en pärjää päiväsairaalassa. Mun on tällä viikolla ollut iltaisin tosi vaikea olla. Onneksi huomenna tapaan päiväsairaalan psykologin, niin saan vähän avattua tätä juttua.

Ai niin, tapaan huomenaamulla toisenkin psykologin, tällä kertaa opiskelijaterveydenhuollosta. Mun olisi tarkoitus siirtyä sinne hoitoon päiväsairaalajakson jälkeen. Vähän huolettaa. Siellä kun psykologia tapaa kerran viikossa tai jopa kahden viikon välein. Tuntuu, että se ei riitä.

Kävin tänään ahdistuksestani huolimatta kaupassa. Nyt on taas leipää ja banaaneja ja soijamaitoa, josta tehdä kaakaota. Tyydynpä minä vähään.