Jokailtainen vieras

Ahdistaa. Otin jo Diapamin, jos se auttaisi. Mieli ei nyt pääse irti ahdistuksesta millään. Siitä on tullut jokailtainen vieras.

Tänään tuntuu siltä, että en halua kuolla. Haluan parantua. En vain vieläkään usko, että niin käy. Pelottaa. Uskon, että joudun vielä suljetulle, ennen kuin tästä päästään yli. Se tekee tulevaisuuden suunnittelemisen vaikeaksi. Tuntuu siltä, että mikään ei kuitenkaan onnistu.

En uskalla esim. suunnitella opintoja, jotka mun pitäisi aloittaa taas vuoden alussa. Mun pitäisi kerrata ihan hirveä määrä asioita, jotta pääsisin taas jotenkin kartalle. Ja keväällä kesken jääneitä kursseja pitäisi tenttiä loppuun. Kun mun keskittymiskyky on mitä on, siitä tulee kyllä ihan kauhea savotta.

On vaikeaa elää. Kuolemassa houkuttelee sen helppous. Olisi helpompaa vain luovuttaa, kun usko omaan itseen on niin heikoilla. Mutta mun täytyy yrittää muistaa, kuinka paljon se satuttaisi muita. Heikkoina hetkinäni toivon, että musta ei välitettäisi, että saisin tehdä itselleni mitä lystään ilman, että sitä seuraisi murhetta muille.