Mikään ei tunnu miltään. Ei tunnu pahalta. Pitäisikö siitä osata olla iloinen vai? Ei tunnu hyvältä. Voin naurahtaakin, mutta ei se tarkoita, että mikään liikahtaisi rinnassani. Olen turta, tyhjä.
Itsetuhoiset ajatuksetkin ovat palanneet. En osaa pelätä niitä, kauhistua, huutaa: "EI! En halua sitä!" Voin ajatella niitä samalla tyyneydellä kuin päivän säätä.
Jo viikkoja kaikki on ollut samaa harmaata. Onhan tämä parempaa kuin se aika, kun mielessäni ei ollut mitään muuta kuin tuskaa ja kuolemaa, mutta ei tämä ole elämää. Olen pelkkä ihmisen kuori. Tulenko kulkemaan läpi eloni päivien kuin haamu?
Toivottomuus alkaa nostaa päätänsä minussa. Onko minusta koskaan normaaliin elämään? Pystynkö jatkamaan opiskeluja, kun sairaslomani tämän kuun lopussa päättyy? Epäilen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti