Ahdistus on tänään tullut ja mennyt aaltoillen. Olen kuitenkin pärjäillyt lääkitsemättä itseäni, joten on mennyt ihan hyvin. Tiskit on melkein tiskattu (olen tiskannut niitä vähän kerrallaan), kylppärin aion siivota vielä ja kaupan sijasta kävin Ärrällä hakemassa välttämättömyydet. Ihan kauhean paljon en siis ole saanut aikaiseksi. Mutta jotain kuitenkin.

Olen ollut kauhean väsynyt ja "torkuin" suurimman osan iltapäivästä. En siis pysty nukkumaan keskellä päivää, mutta olen maannut sängyssä torkkupeiton alla. Väsymys varmaan johtuu vain siitä, että edeltävä viikko oli aika raskas.

Olen nyt ollut kaksi viikkoa päiväsairaalassa ja jatkuva sosialisointi on ollut hirmu raskasta. En vain osaa. Olen sosiaalisesti taitamaton, jännitän kauheasti, enkä pysty puhumaan paljoa. Ahdistun myös pienistäkin jutuista, kuten nyt perjantaina vaikka siitä, että kävelin mielestäni liian nopeasti suhteessa muihin pihalta takaisin sisään, kun kävelimme yhdessä kahville. Tyhmää, tiedän, mutta en voi sille mitään.

Silti minusta tuntuu, että päiväsairaala voi tehdä minulle ihan hyvää. Vaikka sosiaalinen kanssakäyminen tulee varmasti jatkossakin olemaan minulle vaikeaa, totun siellä taas ihmisten seuraan. Se myös aktivoi, mikä on tärkeää. Aikaisemmin nyt kesällä, kun olin poissa sairaalasta pidempiä jaksoja, passiivisuus taisi olla niitä suurimpia tekijöitä, jotka saivat vointini taas huononemaan.

Nyt kun siirryin suljetulta osastolta suoraan päiväsairaalaan, jossa ollaan siis arkipäivisin aamusta iltapäivään, pystyn pysymään aktiivisena paremmin. Ja tuolla kiinnitetään myös huomiota siihen, että tämän päiväsairaalajakson päätyttyäkin pystyn pitämään yllä hyvää aktiivisuustasoa. Toivon todella, että vointini pysyy sellaisena, että pärjään päiväsairaalan jälkeenkin kotona. Sitten voisin ajatella jopa opiskelemaan palaamista. Se ei tapahdu vielä tänä syksynä, mutta toivon, että vuodenvaihteen jälkeen voisin palata opintojen pariin.